Paavon toilailuja maailmalla

Elettiin vuotta 1976 Koillis-Savon pohjoisnurkilla olevassa Vaaran kunnassa.

Harsumäen kylässä olevassa pienessä mökissä asusteli Ville ja Anni poikansa Paavon kanssa.

Paavo meni armeijaan syksyllä 1975 Kontiolahden Jääkäripataljoonaan, jätettyään taakseen kahden vuoden mittaisen työjakson Iisalmessa Koljonvirran Sokoksen Osuuskaupassa. Hän sanoutui irti juoksupojan ja myyjän ammatista ennen inttiin menoa, ajatellen: koitan hakea jotain muuta hommaa jossa saa parempaa palkkaa. Siihen aikaan Sokoksella maksettiin 715 markkaa kuukausipalkkaa, joten se ei antanut mitenkään leveää leipää. Onneksi Paavo sai asua serkkujensa luona Peltosalmella viikkoisin ja vuokra ei siten ollut korkea, 50 mk kuussa. Viikonlopuksi Paavo ajeli aina kotiinsa muorin ja paapan luokse ”pikku fiiulla” joka oli ostettu juuri Iisalmeen menon jälkeen.

Tässä Sokoksen palveluksessa olemisesta oli se hyvä puoli että sai ostaa ruokaa, kahvitella, tankata bensaa ja huoltaa Fiat kuus-satasta ”talon sisällä” ja maksut vedettiin pois tilistä suoraan. Kaikista pienin palkkatili jonka Paavo kerran sai erään kuukauden lopussa oli 17 penniä. Se sai suun loksahtamaan apposen selälleen kun katseli tililappua. Se opetti Paavoa sen verran että jatkossa aina ajatteli, onkohan mulla varaa tehdä sitä tai tätä.

Paavon kotiuttamisaika läheni syyskuun alussa ja kuntoutumislomia viettäessään kotona, olikohan viikko enää palvelusta jäljellä, soitti velipoika Heikki Ruotsista ja kyseli:

– Etkös tulis Ruotsiin töihin?

Se pani pojan miettimään asiaa ja hetken tuumiskeltuaan jorahti:

– Enpä taejja tulla kun en ossoo ruotsijakkaa.

Heikki siihen:

– Eihän sinun tarvitse osatakkaan, täällä saa 260 tuntia opiskella kieltä ABF:llä ja vielä työajalla, kyllä sinä opit Ruotsin kielen.

– Mittees minä sitte tekisin työnä, enhän minä oo ollu millonkaa teollissuuven palaveluksessa? Uteli Paavo.

– No, Korrugaalilla tai lakkakoneella jelepparina saisit olla. Kyllä sinä hommat opit.

Hetken taas mietittyään Paavo sanoi:

– En minä nyt tule, annetaan olla.

Viimeinen viikko meni intissä rättejä takaisin luovutellen ja aikaa kulutellen. Kotiutuspäivänä oli iloa rinnassa kaikilla ja vannottiin että pidetään yhteyttä vuosien mittaan.

Kotimökille saavuttuaan ja saikat juotuaan Paavo ajatteli lähteä käymään kylällä jututtamassa muita kylän poikia joita ei ollut tavannut armeija aikanaan. Siinä samassa puhelin pirisi mökissä ja Paappa nosti luurin korvalleen luullen naapurin soittavan ja vastasi:

– Rötiskömäessä…

Pienen tauon jälkeen katsoi poikaansa ja sanoi puhelimeen:

– Jahah…onhan se Paavo tuossa, puhuppas itsensä kanssa.

– Haloo…terve!… no mikäs tässä, sivviilissä ollaan, viimennii!

Heikki velihän se soitteli ja tinkasi:

– Ala nyt jo tulla tänne Ruotsiin, pomokin jo kyseli että milloin se poika tulee tänne…

Paavolle oli tämä yllätys, eihän hän ollut luvannut tulla.

Ruotsiin asti, voi hitsi! hän ajatteli. Mitähän tässä nyt oekeen tämän asian kansa tekis, lähtiskö vae ee? Suuri maailma peloitti hieman ja uudet meiningitkin.

Hetken mietittyään vastasi:

– Mitenkä minä kaapassakkii pärjeen ku en ossoo sannookaa kieltä?

– Näethän kassakoneesta paljonko sinun pitää maksaa ja onhan täällä joissakin kaupoissa suomenkielisiä kassaneitejäkin.

– Anna mulle viikko aekoo miettiä asijoo perin pohjin!

– No...minä soitan viikonpäästä sitten, heippa!

Puhelu katkesi napsahtaen ja Paavo nosti luurin koukkuunsa miettien samalla, että mitähän tästäkin nyt sitten tulee. Kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos ulkorakennuksen suuntaan jossa näki Äitimuorin hyörivän pyykkikoneen ja vesipadan ympärillä.

– Mitteehänse Äet hoe nuapurjmuahan mänöstä sannoo?

Uteli Paavo Isältään.

Isä Ville rykäisi tavallaan, selvittäen kurkkuaan ja sanoi:

– Eiköhän Äitee siihen ajatukseen tottune aikaa myöten, vaikeaahan se on hänelle, mutta joskushan sinunkin on lähdettävä maailmalle ja kun sinulla ei nyt ole töitäkään missään, niin kokeile siipiäsi. Muista vain olla rehellinen kaikessa mitä teet, se on A ja O.

Paavo kääntyi menemään ulos Äidin juttusille ja kahmaisi takkinsa naulakosta päälleen mennessään koska ilmat olivat alkaneet viilentyä, oltiinhan jo syyskuussa ja lehdet pihapuissa alkoivat ruskistua pikkuhiljaa.

Maantiellä, joka on noin viisikymmentä metriä mökistä, hurahti joku auto ohitse ajaen ainakin sadan kilometrin tuntivauhdilla, ilmeisesti oli tällä matkaajalla kiire jonnekin. Tätä ei Paavo kuitenkaan tietoisesti huomannut koska ajatukset olivat muualla, käveli vain pyykkipaikkaa kohti mietiskellen, miten ajatuksensa Ruotsiin lähdöstä esittäisi Äidilleen.

Anni Äiti ammensi juuri muuripadasta lämmintä vettä pyykkikoneeseen kun huomasi poikansa saapastelevan paikalle ja terävänäköinen kun oli niin keskeytti ammentamisen ja laski sangon maahan sanoen:

– Mitteese nuin kuikertaa?

– No, kun tuota…Heekki rilluutti ja kysy jotta lähtisinkö Ruohtiin töehen perrään juimuilemmaan

– Mittee sinä sinne määt, eekö lähempöö löövy näperrettävvee?

Äiti vastasi pojalleen katsoen tätä huolestuneena.

– Mistees minä tähän hättään savottoo pierasen, tämmösestä salokunnasta, Heekki huastelj jotta piäsisin Ruohtissa het kakun kannasta kiini.

Vastasi Paavo hieman vaivautuneena.

– Entäs tuo viijjatti, meenasitko ottoo sen völjyys?

– En tiijjä, ee kaet sitä kannata rahata sinne. Jospa minä vaekka ostasin kotteron paekan piällä, kuhan suan sevverran kahisevvoo läjjään, sannoovat suavan Vokkelon kohtuu hinnalla.

– Jos lie niinnii.

Tuumasi äiti pojalleen.

– Jos minä kokkeelisin käävä siellä jurmuilemassa yhen vuojen ja jos oppis mokeltammaa ruohtiakkii samalla reessulla, piäsööhän tuolta poekkee jos ee ruppee hommat lutviutummaa!

– No, mää sitte kokkeelemmaa miltee se imelä leepä maestuu.

Paavo istahti pikkufiiuunsa ja ajoi Vierityspaikalle joka oli toiminut tukkien jokeen vierityspaikkana uittojen aikaan viisi-kymmentäluvulla. Tämä oli Paavolle mieluinen mietiskely-paikka josta avautui mahtavat näköalat alhaalla kanjonissa virtaavan joen ylitse. Rinne joka laski kohti jokea on hyvin jyrkkä ja hiekkainen, kasvillisuutena oli joku koivu ja paju. Aikansa mietittyään Paavo päätti, nyt männään Ruotsiin!

Tuli sunnuntai ja taas pirisi puhelin mökin seinällä ja tapansa mukaan isä Ville vastasi puhelimeen. Hetken juteltuaan antoi luurin Paavolle sanoen:

– Se on Heikki, haluaa puhua sinun kanssa.

Paavo otti luurin korvalleen ja sanoi:

– Terve vuan! mitteepä kutjuilet?

Ääni, langan toisessa päässä vastasi:

– Empähän mittää erikoesta, tuletkos sinä nyt sitte tänne?

– Joo, kyllä minä nyt taejjan tulla mutta ku mulla ejjoo siellä pirssiä eekä mihi piätäsä kallistoo, mitenkäs se junnaillaan?

Heikki piti pienen tauon ja vastasi:

– Heettäävy tuoho peräkammarii yönseovuks, vuokroo kämppä sitte ku ruppeet suamaan tuohta tirehtöörilöeltä. Aatosta puhheen ollen, viskoo mulle parj tuhatlappusta ja vot! suat minun Ooppelin allesj. Näe ollen piäset sillä kartsalle rakkaroemaan.

– Niihhän myö tehhäännii, hommoon vuan matkapiletit ja soettelen sulle sitte tarkempia aekoja reessusta…morjensta vuan!…

Koitti kylmä lähtöaamu ja kello lähenteli puolta kuutta ja vanhempansa hyvästeltyään Paavo käveli maantienvarteen odottamaan Ruposen linja-autoa, jolla pääsisi Kuopioon, jossa vaihtaisi junaan joka menisi Turkuun ja sitten matka jatkuisi Naantalista Viking Linen laivalla Kapellskäriin.

Ruskea Ruposen linja-auto pysähtyi Paavon kohdalle jarrut sihisten, melkein kirskuen. Etuovi lennähti auki pihisten ja kuljettaja huikkasi huomenen. Paavo vastasi siihen ja ojensi matkalipun kuljettajan tarkastettavaksi. Kuski nyökkäsi ja antoi lipun takaisin.

Paavo siirtyi linjurissa taaksepäin ja istuutui tyhjälle takapenkille samalla heilauttaen kättään talon rappusilla seisovalle isälleen.

- No nyt se matka Ruotsiin alako! Tuumaili Paavo itsekseen, katsellen ohitse lipuvia maisemia.

Siinä oli Lappalaisten talo, väki kai nukkumassa vielä kun ei liikettä pihamaalla näkynyt. Heti kohta ajettiin lentokentän kohdalla, niin lipui kiitoratakin tyhjillään ohitse, kesällä olleet lentäjät olivat kaikonneet muille maisemille.

Linjuri jatkoi matkaansa kaasuttaen eteenpäin kohti Kuopiota ja Paavo vaipui ajatuksissaan miettimään millaista tulisi olemaan eläminen Ruotsissa jossa oli vain käynyt kaksi kertaa pikavierailulla.

Tie laski ensin pientä mäkeä alas ja nousi sitten ylös pienelle tasangolle jonka loppupäässä oli tienristeys ja kas, siinähän oli joku viittaamassa linjurille pysähtymismerkkiä. Koska, oli vielä hämärää ei pystynyt näkemään kuka oli pyrkimässa kyytiin. Auton ovi avautui ja sisään nousi Huuskon Hannu Älänteen lahdesta. Matkalippuselvityksen jälkeen hän harppoi Paavon viereen takapenkille. Kun oli istahtanut, sanoi:

- Katohhan ruojaketta, Pavehan se tiällä istuu! Minnekkäs sinnoot mänössä näe aekasi ja vielä ennen sian pierasua? Eepäs oo nähtynnä pitkää aekaan.

- Terve vuan! joo eeoo satutttu nokakkaen monneen vuoteen. Tulj lähettyä Ruotsin mualle töehen hakkuun ku ee tässä muutakkaa keksinnä ja veljpoeka hookuttelj hommiin.

- Vae ihan Ruotsiin asti sinä meenoot männä, pitkä on kyllä matka, laevallako sinä meenoot männä?

- Junan rutkulla ensinnäkkii Kuopijosta piäkaapungin kaatta Turkuun ja Naantalista Viikingin lotjulla sitte eilleen Kapellskäriin. Heekki tulloo sitte sieltä aatolla vastaan.

- Kaavankos se laevamatka oekeen kestää? Hannu uteli.

- Yheksän tuntia se laeva rutkuttelloo, mutta ku se yösimöetä myöten männöö nii aeka männöö sukkelaan. Vieläkös sinnoot valokuvvoojana Pitäjäläes lehessä?

- Vielähän tuota on tullu oltua sen lehen palaveluksessa ku eevät oo poeskaa potkinna.

Vastasi Hannu myhäillen hänelle ominaista virnettä naamallaan.

- Piäkonttorillekko Nilsijään meenoot suunnistoo? Paavo kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

- Siellä pittää aena välistä käävä näättäätymässä että eevät unoha minunnii olevan Pitäjäläesen palakkalistalla.

Matka jatkui pikku jutustelun merkeissä ja vajaan tunnin kuluttua

saavuttiin Nilsiään ja matkustajat vaihtuivat uusiin ja piene tauon jälkeen matka jatkui jälleen Siilinjärven kautta Kuopioon päin.

Linjurin saavuttua Kuopion asemalle, Paavo harppoi tunnelin kautta ylös rautatieasemalle ja kiipesi jo odottavaan junaan. hetken etsittyään löysi istumapaikan ja heittäytyi mukavan tuntuiselle junantuolille. Noin viiden minuutin kuluttua juna nytkähti liikkeelle. Maisema alkoi lipua junan ikkunan ohitse. Paavo vaipui jonkinlaiseen horteeseen, olihan hän noussut ylös aikaisin aamulla ja alkoi täten nukuttaa.

Paavo heräsi hätkähtäen junan kirskuvien pyörien ääneen, hän ei oikein tajunnut heti mistä oli kyse, nousi katsomaan vaunun ikkunasta ulos ja huomasi että juna seisoo Pieksämäen asemalla.

Päätti mennä haistelemaan raitista ilmaa vaunujen väliselle sillalle.

Paavo sillalla seistessään huomasi pari hoippuvaa miestä asemalaiturilla, toinen miehistä sanoi sössöttävällä äänellä:

Kuulesh kaveri kunh mää olen ollu Hesas trukkikuskina ja mulla jäi ryyppy päälle..niin..ryyppy päälle katos…hik!

Paavo katseli kiinnostuneena humalaisia miehiä, jäisivätkö he pois junasta vai kerkeäisivätkö mukaan takaisin. Miesten jorikoittelut jatkuivat samalla kun he tupakoivat asemasillalla. VR:n virkapukuun pukeutunut mies käveli reippaasti huojuvien miesten luokse ja sanoi jotakin heille käskevällä äänellä, osoittaen yhtä vaunua.

Miehet eivät olleet moksiskaan puhuttelusta ja toinen miehistä, tämä trukkikuski, kaivoi povestaan Koskispullon ja otti pitkän huikan ja tarjosi ryyppyä virkamiehellekin, hän otti pullon ja ruuvasi korkin kiinni ja sulautti pullon trukkikuskin povitaskuun, tarttui miehiä hartioista ja sanoi terävällä äänellä:

– Nyt pojat mennään junaan!

Näin saatiin miehet junaan ja virkamies viittasi veturinkuljettajalle lähtömerkin.

Juna nytkähti liikkeelle viheltäen samalla ja matka jatkui kohti Helsinkiä. Paavokin hiippaili istumapaikalleen ja vajosi tuoliin puolittaiseen istuma asentoon, vaipuen jonkinlaiseen horteeseen.

Juna saapui viimein Helsingin asemalle ja Paavolle tuli junan vaihto. Hetken asemalla toilailtuaan löysikin Turkuun menevän pikajunan. Etsi vaunun jossa oli istumatilaa hiukan enemmän ja pian juna lähtikin kolkuttelemaan Turkua kohti. Tavanomaisen Konduktöörin lipuntarkastuksen jälkeen jäi Paavo katselemaan ohitse lipuvia maisemia, kovin oli seutu tasaista, ei mäkiä missään, pelto pellon jälkeen vaan lipui ohitse. Jännitys alkoi nousta Paavon mielessä.

– Mitenkähän minä ossoon männä sinne laevalle, männöököhän tämä juna sinne satamaa asti ies? juutas ku ee ilikiä kysyä keltää.

Tuumaili Paavo itsekseen, vilkuillen muita kanssamatkustajia, josko joku olisi sen näköinen että ovat menossa laivalle.

Juna hiljensi vauhtiaan ensin ja pysähtyi sitten Turun asemalle.

Paavo laskeutui aseman sillalle ja kaivoi laukustaan matkaliput tuumien:

– Mitenkäs nyt tästä matka jatkunnoon etteenpäen. No voe ruojake! Nyt oes hyvät neovot tarpeen, pitänöö kysyvä joltae että missee on linja-aatoasema josta piäsis linjakkaalla Naantallii.

Paavoa vastaan tuli rouvashenkilö jolta kysyi tietä linja-autoasemalle. Sai vastaukseksi että tuossa se on lähellä ja sai neuvot kuinka suunnistaa sinne. Ei muuta kun jalkaa toisen eteen kiireesti ja linjuriasemaa kohti meno vaan. Löytyihän asema ”hetippian” ja linja-autokin joka suuntasi nokkansa Naantalin satamaa kohti.

Satamassa laiva odottelikin jo matkustajiaan keulaluukku apposen selällään, niellen sisuksiinsa Ruotsiin meneviä henkilöautoja. Rekat odottelivat pitkässä jonossa vuoroaan päästä mukaan.

Paavo selvisi matkalipun tarkastuksesta suhtkoht nopeasti koska oli saapunut satamaan melkein viimetipalla. Piletit taskussaan ja hyttiavain kädessään tallusteli sitten laivaan etsimään hyttiään. Hytin löydettyään ja matkalaukun sinne jätettyään ravasi portaikkoa myöten ylimmälle ulkokannelle katselemaan laivan lastausta. Aikansa siinä toljailtuaan pasahti Paavon mieleen:

– Minähän en oo kerinnä vielä murkinoemaan mittää kutillista koko päevänä sen jäläkeen ku söen leepäkakkua ja joen saekkoo uamusilla kotomökillä. Pitäsköön lähtee ehtimmää jonniilaesta ruokapaekkoo tuolta laevan uumenista?

Siinä samassa töräytti joku rekka äänimerkkiä ja Paavon huomio kääntyi rekkajonoa päin. Joku kuski taisi nukkua autossaan ja ei kai huomannut että oli aika ajaa laivaan.

Paavon nälkä unohtui ja mieleen tuli se viimesyksyinen reissu Finspångiin jonka oli tehnyt Jyrki serkun kanssa pikku-Fiiulla. Menomatka tehtiin ajaen Haaparannan kautta ja yösija löytyi omassa teltassa joka pystytettiin jossain Skellefteån etelä puolella, kuivalla kumpareella suonlaidassa. Sundsvallissa pysähdyttiin syömään makkarakioskilla kun omat eväät olivat loppuneet. Serkkupoika kun oli lukion käynyt niin osasi ruotsia hyvin ja toimi Paavolle tulkkina aina kun tarvittiin. Iltapimeässä saavuttiin Strängnäsiin ja Hjälmarin ylimenosilta oli auki veneitten ohimenon takia, autojono oli pitkä, vettä satoi kaatamalla, ukkonen jyrisi ja salamat leiskuivat tiheään luoden kaamean kelmeän tunnelman ympäristöön.

Elokuussa oli ollut kuuma ja kuiva kausi Etelä Ruotsissa, vedet järvissä olivat lämpimät ja monet koivut olivat osittain keltaisina kuivuuden takia.

Päivät kuluivat uidessa kun oli niin kuuma ja ei juuri voinut tehdä muutakaan olonsa vilvoittamiseksi.

Paavo havahtui mietteistään ja kääntyi menemään alas johtavia portaita, käppäili laivan takaosaan alimmalle kävelykannelle katselemaan laivan perässä veteen syntynyttä valkoista vanaa jonka potkurit kuohuttivat meriveteen.

- Tuossa sen näkköö jotta voema se on joka myllöö.

Tuumaili Paavo itsekseen, ihaillen veden turkoosimaista väriä ja valkoista vaahtovanaa.

Nälkä antoi taas merkkejä vatsan murinalla ja Paavo päätti lähteä katsastamaan, josko laivan uumenista löytyisi jotain murkinaa. Hetken laivan sisuksissa samoiltuaan löysikin kahvilan jossa jonotus tiskille oli pitkä, vuorollaan sitten osti lihapullia muusilla ja juotavaksi limpparia. Tarjotin käsissään alkoi sitten etsiä istumapaikkaa. Ihmisiä oli kaikialla pöydissä ruokailemassa, viimein osui katse yhteen tyhjään pöytään ja Paavo suunnisti sinne. Lihapullat maistuivat aivan hyviltä mutta muusi oli Paavon mielestä kovin vetistä ja mautonta, ei ollut raakaa sipulia eikä sitä mehevyyttä mikä oli äidin tekemässä muusissa. Ketsuppia joukkoon niin eiköhän tämäkin muusi mene alas torvesta, tuumaili mies.

Syötyään Paavo tarkkaili kanssamatkustajiaan uteliain silmin, tuolla isolauma Romaaneja, ilmeisesti pari perhettä samassa rykelmässä, koska olivat valloittaneet kaksi pöytää, naiset pelasivat korttia ja miehet juttelivat vilkkasti elehtien suurpiirteisesti käsillään.

Yhdessä toisessa pöydässä istui eläkeläismummoja hienosti pukeutuneena, he puhuivat ruotsia keskenään suomenruotsalaismurteella, luultavasti Ahvenamaalaisia.

Yksi näistä eläkeläismummuista erottui muista selvemmin, hänen vaatteensa ja tukan väri sopi yhteen.

- No, jopas on mummolla värit, violettia tukassae!

Tuumaili Paavo itsekseen ja kääntyi katsomaan laivan keulaan päin. Etulasin läpi näkyi vain vilkkuvia majakoita ja reimareita.

- Paras männä muate ku ee tässä muutakaa keksi, raokassookii jo ihan näppeesti.

Hyttiin saavuttuaan Paavo käväisi vielä vessareissun ja kaivautui puhtaalta tuoksuvien lakanoitten väliin ja nukahti heti.

- Hyvää huomenta! rävähti kova äänisistä kuulumaan ja Paavo havahtui hereille ja oli kuin puulla päähän lyöty.

- Saavumme Kapellskäriin noin puolentoista tunnin kuluttua, hyttien siivous alkaa välittömästi, mutta te voitte säilyttää tavaranne hytissä siitä huolimatta. Jatkoi ääni kovaäänisissä.

Tiedoitus jatkui vielä monilla muilla kielillä mutta siitä ei Paavo jaksanut piitata. Laahusti vessaan aamuasioille ja sitten ylös aamiaiselle kahvilaan.

Paavo pani merkille aamukahville jonottaessaan että sama illallinen Romaaniporukka istui samoissa pöydissä jo ruokailleena, kahvikupeista ja lautasista päätellen. Olivat tainneet yöpyä pöytänsä ääressä matkatavaroista päätellen, kaikki tavarat olivat hujan hajan pydän ympärillä ja alla, taisipa joku lapsi nukkuakin vielä pöydän alla.

Tiskiltä tarjottimelle haalittuaan sopivan näköisen ruisvoileivän tykötarpeineen ja kupin kuuma teetä sekä jukurttimukin, maksoi kassalle ja alkoi etsimään sopivaa vapaata paikkaa kahvilasta, joka puolella oli ihmisiä istumassa pöydissä syömässä aamiaista. Kas, tuolla nurkassa näytti olevan vapaa pöytä ja suunnisti sinne tarjottimineen, istuutui pöydän äären ja alkoi ahmimaan aamupalaa. Paavo huomasi että hänellähän on suden nälkä ja söi hyvällä ruokahalulla.

Aamupalan syötyään Paavo suunnisti kulkunsa taxfree kauppaan ja osti makeisia viemisiksi Heikin lapsille, oluesta ja viinaksista hän ei piitannut koska ei niitä ollut koskaan käyttänyt.

Ostoskassi kädessään ohjasi askeleensa hyttiä kohden taas ajatellen:

- Mitteehän tässä vielä keksis, mänisköön tuonne yläkannelle toljaelemmaan sitä satamaan suapumista…. minäpäs hilipasen väskyn hytistä ja mään sitte ulukoilimoo haestelemmaa.

Yläkannella sitten Paavo asteli keulaan päin nähdäkseen Kapellskärin sataman.

- Tuollahan se jo näkkyykii! Monta näkkyy jo aatoo olovan jonossa oottamassa Suomeen päen piäsyä. No nyt ollaan sitte Ruotsissa! Tuumaili Paavo itsekseen, tuntien uuden elämän jakson alkavan.

Laiva lipui satamaan majesteettisesti, hitaasti ja arvokkaasti ilman mitään kiirettä. Paavo pani merkille että laiva keinahti hieman kun laivan kylki asettui laituria vasten. Tätä eivät muut matkustajat kuitenkaan huomanneet koska he tungeksivat ulospääsykannella olevan portin lähettyvillä saadakseen parhaimmat paikat päästäkseen ensimmäisenä ulos. Tätä menoa Paavo katseli silmät pyöreinä ja ihmetteli, minne helkkariin niillä on noin kiire, laiva ei ole päässyt kunnolla satamaan ja nyt jo tungeksitaan porttia kohti, ikään kuin se aukeaisi itsestään ja matkustajat voisivat hujeltaa ulos purtilosta yhdessä hujauksessa.

Tämmöistä meininkiäkö laivoilla aina on? hittoakos sitä sitten tänne työntyvät jos kerran noin ollaan paniikissa ulospääsyn aikaan.

Ilmapiiri hermostutti jotenkin Paavoa ja sai olon kärttyisäksi.

Portti aukaistiin ja kansa hyökkäsi ulos laivasta valtavalla hopulla.

Paavokin antautui ihmisvirran vietäväksi kun suurin hoppu oli ohitse ja porukka alkoi solua mukavasti terminaaliin päin.

Tullin ohittaminen sujui hyvin koska Paavolla ei ollut mitään tullattavaa.

Tullimiehet katselivat hyvin tuimilla naamoilla ohitse lipuvaa ihmisvirtaa, totesi Paavo ja saapui suureen aulaan jossa tungeksi paljon väkeä, joko etsimässä tuttujaan tai sitten odottelemassa pääsyä laivaan sen tyhjennyttyä entisistä matkustajista.

Paavon katse siirtyi terminaalihallin puolelta toiselle jotta joko veli Heikkiä näkyisi missään. Ulko-oven seuduilla sitten äkkäsi veljensä ja heilautti kättään tervehdykseksi.

– Terve! Mänjkös reessu hyvästi? Uteli Heikki veljeltään käteltyään tulijan.

– Terve, terve, ihanhan tuo loti homma olj, eekä ies keekuttanna laevookaa ku tuossa avomerellä Ahvenanmuan ja Ruotsin välillä pikkusen vuan!

Pieni tauko ja Paavo jatkoi jutusteluaan:

– Mutta! missees sulla se Ooppelj on parkissa? Uteli Paavo Heikiltä kuin varmistuakseen että se auto on olemassa lupauksien mukaan.

– Tuolla se on peräpuolella parkkipaekkoo ku olj jo nii paljo kotteroeta kertynnä tänne enne minun tulloo.

– Paappas se kassis tuonne takakonttii ni lähetää lillittelemmää kohti Tjälmuuta!

Kehotti Heikki veljeään samalla kun aukaisi auton ovien lukot.

Auton keula kääntyi satamasta ulos johtavalle kapealle tielle joka kiemurteli Norrtäljeä kohti.

Paavo istui vaiteliaana jonkun aikaa ja kysyi sitten:

– Minkähän taatta ne on laettanna tämmösen sataman tänne Kapellskäriin ihan nuin mehtään ja meren rannalle, nuin vuan?

Heikki vastasi:

– No kun ne lopettivat laeva liikenteen Norrtäljessä.

– Onpa kummoo meeninkiä, valamiista satamasta siirtäävät hommat toeseen paekkaan. Hmm, oeskoon se Norrtäljen satamassa alakanna laevojen pohjat ryykkiä pohjakivviin! Tuumaili Paavo.

– Minä luulen että ne nuo laevat oovat kasvammaan päen ja sillo eevät ennee piäse sinne satamaan ja Kapellskääristä sitäpaetsi jootuu äkimmin liikkeeseen ja täten matka-aeka lyhennöö!

Autojono alkoi kasvaa veljesten edellä ja vauhti hidastui matelevaksi 60 kilometrin tuntinopeudeksi.

– Saesivat leventöö tätä tietä kun nii paljo on aatoja että kehitttyy jonoja aena kun laeva on tullunna satamaan. Sanoi Heikki hieman ärtyneellä äänellä. Kuhan piästään moottorjtielle nii sittä ruppee matka käämään noppeemmin!

Norrtäljessä pojat pysähtyivät tankkaamaan auton OK pensa-asemalla.

Oli aurinkoinen päivä ja melkein pilvetön taivas, ilmakin oli lämpimämpi kuin mitä oli ollut Koillis-Savossa. Kun Paavo katseli ulos auton ikkunasta ohitse vilisevää Sörmlantilais maisemaa, tunsi hän olonsa hiukan haikeaksi ja mietti että, mitähän se äiti ja isäukkokin siellä nyt hommailevat pihapiirissä. Ei ole kauaa siihen kun siellä on taas talvi.

Paavo havahtui ajatuksistaan ja kysyi:

– Minkälaene talavi tiällä on? Piäsöökö sitä hiihtämmään?

– Vähälumiset talavet tiällä on, parjkymmentä senttiä voep tulla, jos on tuurintynköö, viime aekona on ollu lumettomia talavia vuan.

– Onpa erjlaesta sitte siähommat tiällä, ompahan tämä etelämpänä jotta jo varmannii jo siitäe syystä on lämpimämpöö. Tuumaili Paavo.

Vuosimallia 1965 olevan Opel Rekord solui Sörmlannin teitä pitkin kohti pientä Tjälmon kylää ja iltapäivällä saavuttiinkin pikkukylien kautta perille.

Heikki virkahti todeten:

- Tuossa on sitte tämän kylän pensa-asema, Klasse siellä huseeraa vaemosa kansa.

- No eepä oo iso pytinki kyllä, pienempihän tuo on kun Teboili Vuaralla, onko siinä ies paaria mistä suap kahvia ja pulloo kastettavaks kuppiisa? Kyseli Paavo uteliaana vilkuillen huoltoasemalle päin.

- Eee tiällä kuppiloeta oo pensa-asemilla, ee ee.

- No, minkä tähe niitä eijjoo, eekö kansa juo kahvia?

- Ee niitä vuan oo ja kyllä kahvia tiällä juuvvaan mutta ee pensa-asemilla muutaku jossaen isontien varsilla olevilla taakopaekoilla. Vastaili Heikki veljelleen.

Pieniä nättejä taloja näkyi olevan tien kahta puolta. Tämä tie jakoi kylän kahtia. Paavo kysäisi uteliaana:

-Missäs se teejjän talo sitte on?

Heikki vastasi painamalla jarrupoljinta ja sanoi:

-Tuossahan se on, oekeella käellä.

-Tuoko pikkumökki? sehä on pienempi ku mitä meejjän mökki Myllyllä.

Ihmetteli Paavo, katsellen kaksikerroksista taloa jota ei luullut kaksikerroksiseksi noin äkkiä katsoen.

-No tämäpä tämä se on ja meille tämä riittääkii, on tässä kellarikin!

-Kellari? tuossa? No onpa teellä sitte mojova kortteeri.

Heikki pysäköi auton talon tontin sivussa olevalle parkkipaikalle joka oli muodostunut aikaa myöten tontin laidalle.

Paavo kysäisi samalla kun änkeytyi autosta ulos:

-Eekö sulla oo aatotallia?”

-Ei tässä nyt oo semmosta, enkä ruppee rakentammaankaan

Veljekset siirtyivät talon sisuksiin ja talon emäntä Maija tuli tervehtimään tulijoita:

-Päivää päivää, mitenkäs matka meni, oliko laiva myöhässä?

Paavo vastasi iloisesti: Päevee, päevee, ihanhan tuo olj oekeella aekoo satamassa ja Heikkikii olj vastassa laevalta jotta kaekki mänj niinku pitikii. Mutta tiällähän on lämpimämpöö ku mitä olj Vuaralla lähtiissä.

Maija käski matkalaisia kahvipöydän ääreen ja veljeksiä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä kun suuvärkki oli jo kuivunut matkan aikana.

Kahvit juotuaan Heikki sanoi veljelleen:

-Lähetäämpäs kierrokselle ja syynätään paekat tässä meejän asumuksessa.

Heikki esitteli taloa veljelleen aukoen ovia eri huoneisiin.

Kun kaikki paikat oli kierretty läpi, kysäisi Paavo veljeltään:

-Mihinkäs huoneeseen minä sitte ruppeen pitämmään korteeria?

Heikki osoitti yhtä huonetta keittiön vieressä jossa oli sänky.

-Tuohon ku ruppeet ens alakuun majottummaan nii sitte ruvetaan ehtimmään sulle aekasa piästä ommoo kämpee Finspångista. Sinun pittää ensi piästä työhommiin ja kun ruppeet suamaa palakkoo nii javott!

Paavo tuumaili hetken ja vastasi:

-No, tehhään nyt sitte sillä laella, millonkas sinne Rengneesille sitte minun pittää männä hommiin?

-Ens viikolla, muanantaena männään hommoomaan paperiasiat kuntoon ja heti sen perrään alakaa sulla työmualle mänö ja sitä paetsi se tehas on Gränges Aluminium nimeltään.

-Suakurj ku männöö kielj solomuun ku yrittää sannoo tuon nimen.

Sanoi Paavo virnettä silmäkulmassa veljelleen.

-Eeköhän solomut aakii ku ruppeet ruotsin kieltä opettelemmaan, sanoi Heikki veljelleen, suu virneessä.

– Missee sitä suapi ruveta ruotsia opettelemmaan? uteli Paavo.

– Aabeeäffällä suat opiskella ja vielä työaejjalla.

– Työaejjalla? Silloha tulloo vähemmän tuohta ku on poekessa hommistaan, sanoi Paavo epäillen asian toden laitaa.

– Kyllä sinä suat palakkoo siltäkii aejjalta kun käät kurssia.

– No, ompas hyvä systeemi tiällä sitte, myhäili Paavo.

– Tässä muassa on asiat hyvästi ja porukkoo tarvitaan tehtaisiin ja kun ei työläisiä muuten saa, niin suomalaisia värvätään tänne hommiin. Siirtolaeset on ruotsin kuningaskunnalle hyvä ratkasu tällä kertoo, tiällä on paljo suomalaesia leepeesä hankkimassa, totesi Heikki veljelleen.

Paavo kuuli unen horteen läpi jonkun sanovan

-alappas nousta, pian töihin lähtö.

Maijahan se herätteli, tajusi Paavo heteken silmiä hierottuaan unen pöpperössä. Ei kai tässä muukaan auta kuin nousta ylös ja hypätä housuihin.

Vaatteet päälle puettuaan Paavo laahusti keittiöön jossa Heikki jo hörppi aamukahviaan ja mutusteli voileipää.

-Huomenta! Sanoi Heikki. Hyvästikkö nukutti?

-Kyllä oes nukuttanu nyt näen uamuaekasseen, mittee se kello jo näättää?

-Viisi on jo, vastasi Maija kysymykseen.

-Kuuvvelta pittää leimata kortit sissään, sanoi Heikki veljelleen, suu voileipää täynnä.

-No, sitä pittää ruveta penemaan kakkua iäntä kohi ja saekkoo kyitipoejjaks, totesi Paavo.

Paavo oli Heikin kanssa käynyt edellisenä päivänä Grängesillä työhön ottajan puheilla ja hoitaneet muuttopaperit kuntoon kirkkoherran virastossa. Veljekset joutuivat käymään paikassa jos toisessa Grängesin konttori osastoilla ennekuin asiat olivat reilassa, taidettiinpa käydä ”konitohtorin” luona terveystarkastuksessa. Valokuvakin piti järjestää tehtaaseen sisäänpääsykorttiin.

Heikki johdatteli Paavoa tottunein ottein teollisuuden palvelukseen. Hänhän oli muuttanut Finspångiin jo vuonna 1972, neljä vuotta aikaisemmin, joten Heikki tiesi mitä tehdään kun tullaan töihin ruotsiin. Hän hallitsi myös ruotsinkielen kun oli sitä oppikoulussa lukenut. Kielimiehiä kun oli, niin ruotsinkieli oli tarttunut päähän hyvin, vaikkakin Heikki puhuu ruotsia suomalaisittain murtaen.

Paavon ajatuksissa liikkui mietteitä, millonkahan minnäe oppisin puhummaan ruotsia niinku Heekki. Juutas, kumma kielj ku ee sua selevee immeesten mökellyksestä, millonka sana alkaa ja millonka loppuu. Yhtä molotusta vuan nuihe suusta puluppuvaa. Ee tästä tule mittää, taejjan lähtee takasi Vuaralle. Siellä kuitennii ymmärtää mittee immeeset sannoo. Kortistoonhan siellä jootus ens aluks mutta ee se mitenkää esteenä olis, aena sitä jottae käpsehtimistä keksii.

Paavo karisti nuo ajatukset päästään ja tuumaili että kun kerran tänne on lähetty, nii pittää aenahhii yrittöö kompuroejja etteenpäen. Jospa se tästä ruppeis lutviutummaa pikkuhilijoo. Ja eekös se Heekki sanonu että A-P-Ähvällä suap alakoo lukemmaa ruohtin kieltä, ihan ilimasiks. No, eeköhän tässä yks vuosj selevittäne hengissä.

Haalarit päälle pantuaan Paavo saapasteli viitos-halliin ja nuuhkaisi ilmaa, - phyi, mikäs tiällä haesoo nuin voemakkaalle, ompas melekonen onka tuolla laepionrajassakkii, ihan on harmoona ilima.

-Se on valssiöljyä vuan, tokaisi Heikki veljelleen, ee se oo vuarallista.

-Tuolla on se lakkakone missä alotat hommat, tämä konneen alakupiä on nimeltääsä ”avhaspel” siitä juoksoo alumiinipanta tuon korkeen pytingin ”makasiinin” kautta tuon tankin läpi missä pelti pestään lippeellä ja sitte neutralisoijjaan hapolla ja yhellä muulla tökömiinillä. Sitte huuhellaan se tökömiini veellä poes tuossa. Seoroovaks panta kuivataan tuon uunin ylä osassa ja kun se panta tulloo takasi uunista nii pelti tulloo lakkahuoneeseen jossa väri valssataan pellille. Pellin matka jatkuu eelleen alimmaiseen uuniin jossa väri kuivuu ja pallaa kiini peltiin. Sitten pelti onkii valamis ja pyöritettää tuossa ”påhaspelilla” kiepille.

Paavo antoi tiedon koneen toiminnasta painua mieleensä.

-Eehän tuo mikkää ihmeaparaatti oo, selevästi meekäläenennii ymmärtää homman nimen heti.

-Joo, ja sinä määt tuohon avhaspelille opettelemmaan hommat.

Koneen alkupäässä oli korotettu tasanne missä liikuttiin ja seistiin kojepulpetin ääressä jossa oli paljon namikoita ja erivärisiä merkkivaloja. Paavo katseli ihmeissään kojelautaa ja tuumi, mitenkähän ihmeessä minä opin nuo kaekki hallihtemmaan.

Konetta hoiteli tässä vuorossa suomalainen mies, tummaihoinen ja silmälasipäinen. Muistutti hyvin paljon Sinikallion Pekkaa joka oli Paavon ukin veljenpoika Vaasassa.

-Jahas, poika on lähtenyt ruotsiin töihin, mikäs sinun nimesi on? kysyi mies Paavolta.

-Puavokshan nuo haakkuuvat kotjpuolessa.

Jaa.. minä olen sitte Havannan Olavi, tervetuloa Grängesille!

-Kiitos, kiitos, mittees tässä nyt sitte ruvetaan tekemään? Uteli Paavo.

-Ei tässä vielä mitään mutta valvotaan tuota pellin juoksua koneessa.

Paavo istahti tuolille joka oli asetettu tasanteen laidalle kaiteen viereen ja alkoi katselemann tarkemmin mitä koneessa tapahtui. Alumiinipelti teki yksitoikkoista matkaansa koneen uumeniin ja se sai Paavon vaipumaan hetkeksi omiin mietteisiinsä. Mielessä kävi ajatus tyttöystävästä, josta ei ollut kuullut mitään pitkään aikaan.

Mitenkähän hänellä koulussa menee, pitäisi kai kirjoittaa kirje, mietiskeli Paavo.

Ajatukset haihtuivat kun trukkikuski tulla jyristeli koneelle tuoden uuden peltirullan maalattavaksi ja mikä rulla sitten, reilusti miehen korkuinen se olikin.

-Mitenkä se tuo pelti liitetään tuohon entiseen jo kohta loppuvaan peltiin? Kyseli Paavo Olavilta.

-Se ommellaan siihen entiseen kiinni, vastasi Olavi kysymykseen.

-Ommellaan? mitenkä se tapahtuu ja missee se ompelukone on?

Paavon katse kiersi ympäri konetta hakien mahdollista ompelukonetta jolla homma tehtäisiin.

Olavi hyppäsi alas ketterästi tasanteelta ja käveli peltirullan taakse ja Paavo pani merkille että Olavi katkaisi rullaa sitovan peltinauhan poikki peltisaksilla, joita ei ollut nähnyt aikaisemmin.

Olavi nosti sitten pellinpään viistossa olevan ikään kuin pöytälevyn päälle ja kipaisi sitten takaisin työtasanteelle kojepulpetin ääreen.

-Tästa napista kun painat niin saat ajettua pannan ompleluasentoon tuonne toisen panna alle ja kun entinen panta on melkein lopussa, niin painat tästä ja annat äänimerkin koneen nokkamiehelle että nyt on pannan vaihdon aika ja hän voi hidastaa koneen vahtia jotta me keretään tekemään pannanvaihto. Meidän on toimittava nopeasti, sillä tuolla makasiinissa oleva panta ei riitä kuinka kauan tahansa ja jos pannan ajo joudutaan pysäyttämään, niin silloin tulee paljon romua!

Kun painat tästä napista, niin panta pysähtyy ja silloin painat tästä ja se katkaisee saksilla liian vanhan pellin pois. Sitten painat tätä nappia joka käynnistää skarvauskoneen joka lyö eräänlaisia niittejä vanhan ja uuden pellin läpi. Kun skarvaus on valmis, painat tästä ja panta lähtee taas juoksemaan, helppoa kuin mikä! Sitten vaan rullaat vanhan pellin lopun takaisin pakittamalla haspelia, trukkikuski vie sen rullanlopun pois.

Paavo katseli hommaa silmät tapillaan ja oli kuin puulla päähän lyöty. -Mitenkä ihmeessä minä opin muistammaan nuo kaekki vaeheet.

-Kyllä sinä opit, vastasi Olavi, ei se niin vaikeaa ole. Katsele tarkasti mitä minä teen ja otat opiksesi.

Koska panta, joka oli juuri vaihdettu, oli suuri, kesti se ajaa, noin kaksi tuntia ennekuin oli seuraavan pannanvaihto ja täten jäi Paavolle aikaa sulattaa homman nimi.

Olavi näytti Paavolle myös miten pesutankkiin ammennetaan lipeää tarvittaissa lapiolla. Ensin piti vain tarkistaa pesuveden happamuus sellaisella paperinauhalla joka muutti väriään happamuuden mukaan.

Koitti ruokatauon aika ja Paavokin kaivoi esille mukanaan olevat voileivät ja asettui istuskelemaan muiden työtovereitten kanssa viitoshallin takapihalla olevalle penkereelle jonka vieressä olevassa kanavassa virtasi vesi Bönneristä voimalaitoksen turbiineihin jotka ovat Stal Lavalin ja Grängesin välissä.

Paavo yritti kuunnella mitä ruotsalaisporukka jutteli mutta ei siitä tullut mitään kun ei ymmärtänyt puheesta mitään.

Viikko vierähti siinä työtä opetellessa ja pikkuhiljaa alkoivat työvaiheet tarttumaan Paavon päähän.

Paavon piti opetella hommat kolmivuorossa ja varsinainen työaika oli viikonloppuisin pitkissä 12-tunnin aamuissa ja öissä. Mitäs muutakaan oli vaihtoehtona, hommat piti oppia ja työt piti tehdä. Kaikeksi onneksi Paavo pääsi samaan vuoroon Heikki-veljen kanssa. Lakkakoneella oli samassa vuorossa Paavon ja Heikin lisäksi kaksi muuta suomalaista, Marja ja Pauli. Marja ja Pauli hoitivat lakkahuoneen. Heikki toimi ajurina elikkä nokkamiehenä ja vastasi koneen käynnistä. Viikonloppuisin ajettin vain suuria pantoja jotka kestivät ajaa kaksi tuntia, täten Paavolla oli suhteellisen helppoa työssään. Kaksi tuntia odottelua, tarkkailua ja sitten viisi minuuttia pannan skarvausta ja taas kaksi tuntia odottelua.

Paavo joutui siis tekemään töitä joka päivä ensimmäisen kuukauden aikana ja se rasitti Paavoa niin paljon että joutui ottamaan huiliviikon vapaata. Sen jälkeen jatkuikin Paavon työtuuri vain viikonloppuisin, pitkissä vuoroissa.

Niin kuin kaikkea muutakin hyvää, ei riitä kuinka kauan tahansa, vaan kaikella on aikansa ja niin loppuivat viikonlopputyöt Paavolta ja joutui aluksi viisivuoroon ”valsverket” koneelle ajamaan ”traverssia”

Onneksi Paavon mielestä samassa vuorossa oli työkaverit suomalaisia, naapurikunnasta Suomesta kotoisin oleva lupsakka Eino oli jelpparina ja pitkän holakka, kiharatukkainen Markku toimi ajurina. Paavon työtehtävänä oli hakea alumiinipannat traversilla hallin reunasta koneen etupäähän ja asettaa panta vakkaan jolla ajomies sitten siirsi pantarullan ajoasemiin.

Samantien, täytyi myös valmiiksi valssattu alumiinirulla pannoittaa rautanauhalla jotta rulla ei purkaantuisi siirron aikana. Kun ajettiin ensimmäistä vaihetta, ei Paavo kerennyt huilimaan valssauksen aikana, koska yhden rullan valssaus kävi niin äkkiä että ei kerennyt tekemään muuta kuin ajamaan traversia koko ajan. Jos ei kerennyt ajamaan rullia koneelle sujuvasti, ärsytti se ajomiestä, homma piti luistaa!

Kaikeksi onneksi, sitten kun ajettiin viidettä vaihetta 0,5 millimetrin paksuuteen, kesti yhden rullan ajaminen noin kaksi tuntia ja silloin kerkesi huilimaankin rullanvaihdon välissä. Kahvia kului reilusti tällaisen ajon aikana, yövuorossa kaikkein eniten. Ennätys taisi olla Einolla, hän saattoi juoda kaksi kannullista kahvia yhden vuoron aikana. Kahvinkeitin sai siis tehdä töitä roimasti.

Eino tuumasikin veitikka silmäkulmassa:

-Kyllä sitä tuota kahvia männöökii melekolaella, kumma ku tuo mahakii kestää tämmöstä kahvinjuontia.

Erään kerran kun Paavo oli yötuurissa, viidennen vaiheen ajo käynnissä, niin Paavo hyppäsi hallissa seisovan Hyster trukin pukille ajaa huruutteli pihalle aikansa kuluksi. Ajellen täydellä kaasulla Paavo nautti vauhdin hurmasta omasta mielestään. Tuli mieleen, kopasempa jos trukki jaksaa nousta tuota mäkeä neloshallin takana. Tuumasta toimeen ja Paavo hurautti trukilla mäkeä ylös vain. Hitsi, ompas täällä pimeää, ajatteli Paavo itsekseen ja löysäsi kaasupoljinta ja trukki pysähtyi. Parasta on kääntyä takaisin ja mennä viitoshallille muitten luokse. Pimeässä ei Paavo huomannut että asfaltti oli loppunut ja oli hiekkapohjaisella mäkiosuudella. Ympärilleen katsellen huomasi että ei tässä voinut trukkia kääntää ja kaasutti taas mutta pyörät alkoivatkin kaivautumaan hiekkaperäiseen maahan. Paavo yritti heijjata trukkia edestakaisin mutta tuloksena oli se että pyörät kaivautuivat yhä syvemmälle maahan. Paavo kiroili itsekseen:

-Täätistäkö minun piti tänne lähtee ajelemmaan. Voe hyvä ihme kuitennii, minkä minä nyt tein. Pittää männä takasi viitoshallille, vuorokii loppuu jo ihan kohta.

Paavo juosta hilipatteli työpaikalleen niin peloissaan, ettei uskaltanut sanoa kenellekään mitään koko tapauksesta. Kotiin tultuaan heittäytyi vaan sänkyyn nukkumaan. Viimenen ajatus oli ennen nukahtamista, se että:

-Sanonpahan pomolle tappauksesta sitte ku herreen iltapäevällä.

Paavo kutsuttiinkin iltapäivällä sitten henkilökuntapäällikön puhutteluun ja kysyttiin syytä trukin jättämisestä mäkeen ja ilmoittamatta jättämisestä nokkamiehelle. Tämä oli siis suullinen varoitus Paavolle. Tästä Paavo ottikin opikseen ja eikä ajellut trukilla sen koommin.

Tämä oli Paavolle hyvin ominaista päätöntä menoa jota hän on saanut katua monta kertaa elämäässään.

Paavolle sattui nuoruusvuosina kohelluksia, kaikenlaisia, joskus aivan sillä tavalla että Paavo ei voinut vaikuttaa mitenkään tapahtumiin etukäteen ajattelemalla että mitä voisi sattua.

Kerrankin eräänä syysaamuna 1970 Paavon lähti isänsä käskystä isän Jupiter mopolla kyläkauppaan kahdeksan kilometrin päähän ostamaan pensaa traktoriin. Paavo käytti niin sanottua kangastietä joka luikerteli hiekka kankaalla lentokentän vieressä. Koska oli syksy, niin aamuaurinko oli matalalla ja paistoi melkein edestäpäin koko matkan häikäisten, haitaten näkyvyyttä mutta ei Paavo sitä sen kummemmin ajatellut, ajaa pörötteli vaan kaasu pohjassa, pensäpönikkä tarakalla. Yhtäkkiä Paavon lyhyeen näkökenttään osui jotain joka oli tien yli ja samassa rysähti.

Paavon taju alkoi palautua pikkuhiljaa ja hän ymmärsi että nyt tapahtui jotain, mutta mitä? Päähän koski valtavasti ja jokin painava oli kehon päällä.

Meni pari minuuttia ja poika tunnusteli paikkojaan, onko luita poikki, vuotaako verta, kaikki tuntui ehjältä. Tajusi sitten että oli mopon alla, ryömi mopon alta pois ja katsoi taakseen.

-Voe mahotonta, iso petäjä on kuatunu tien ylite, totesi Paavo ja kääntyi katsomaan mopoa, miten sille kävi.

Mopo näytti ehjältä ensin mutta sitten kun Paavo nosti nöpetin pystyyn ja kun katse kääntyi etupyörään, karkasi suusta:

-Voi jukoliste! Vanne oli taipunut yhdestä kohtaa keskiötä päin.

Paavo tajusi että ei vannetta tässä nyt voisi korjata. Mitä minä nyt kotona sanon? Pelko hiipi pitkin selkärankaa ja Paavo oli kauhuissaan tapahtuneen seuraamuksista kotona. Kun isäukko näkee tämän, tulee varmaan selkäsauna. Tunteet harhailivat pelon ja itkun välillä. Paavo kuitenkin ryhdistäytyi ja asetti mopon petäjää vasten pystyyn. Irroitti tarakasta pensapönikän ja alkoi tallustaa kaupalle päin.

Kaupassa asiat toimitettuaan alkoi 8 kilometrin kotimatka patikoiden ja täyttä 10 litran kannua kädessä roikottaen. Kantokättä joutui vaihtamaan vähän väliä koska kannu oli raskas. 8 kilometrin matka tuntui kestävän ikuisuuden ja hikeäkin joutui kuivaamaan otsalta välillä.

Kun Paavo saapui kotipihamaalle kannua kädessään roikottaen, sattui isä Ville tulemaan ulos virveli kädessään, tapansa mukaan päiväsyönnille lohta narraamaan. Isä pysähtyi rappusille kuin seinään ja sanoi terävällä äänellä:

-Missä sinä näin kauan viivyit ja missä mopo on?

Paavo katseli kenkiensä teriä ja sanoi:

-Se on tuolla kangastiellä lentokentän kuppeessa.

-Miksi sinä sen sinne jätit? sanoi Ville tiukasti pojalleen.

Minä…minä en nähnyt sitä kaatunutta puuta siinä tiellä, kun aurinko paistoi silmiin, vastasi Paavo itkun sekaisella äänellä, etypyörän vanne vääntyi niin ettei pysty ajamaan.

Ville tulistui kuulemastaan ja alkoi puolijuoksulla lähestyä poikaansa, luultavastikin aikoen antaa tukkapöllyä Paavolle.

Silloin Paavo pinkaisi käpälämäkeen ja suuntasi juoksunsa Yläkoskelle päin, tietäen että isä ei kerkeäisi perässä kovinkaan pitkälle.

Paavo jäi kuuntelemaan likanotkon toiselle laidalle, Katajapuskan taakse, josko kuuluisi perässä tulevan askelia, mutta ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Poika hiipi hiljaa pihaan päin, ollen varuillaan.

Paavo hiippaili lautasahan kupeessa olevan vanhan Fordson traktorin taakse, pälyillen pihaan päin.Huomasi Villen käynnistävän Pikku-valmetin ja lähtevän ajamaan maantielle päin. Nyt uskalsi jo Paavokin mennä tupaan äidin luokse.

-Minnekkä se isä läks ny raktorilla ajelemmaan, kyseli Paavo äidiltään.

Äiti vastasi tiskipöydän äärestä huokaisten:

-Eehän tuo sanonna minnekkä lähti.

-Emminä tahallanj siihen puuhu ajanu mopolla, ee sitä puuta huomannu ennenku olj myöhästä, aarinko ku paesto niin matalalta, se se häekäsj näkemiset.

Äiti Anni kuunteli ymmärtäväisen näköisenä poikansa selostusta.

-Se on nyt niinku se on, mittää ee asialle maha.

Reilun tunnin kuluttua alkoi traktorin ääni kuulua tupaan ja Paavo lähti pihamaalle katsomaan mitä isä Ville tekee mopolle.

-Jospa sen vanteen saes oekastua ku ottaa pinnat ensi poes, tuumaili poika itsekseen, katsellen kun Ville riuhtaisi mopon alas traktorin pikkulavalta.

-Voi poika minkä sinä teit! Sähähti isä pojalleen. Miten luulet minun tämän korjaavan? Miten? Tiukkasi Ville pojaltaan.

-Jos vaekka ottas poes nuo pinnat ja…ja sitte yrittäs oekasta vanteen, sanoi Paavo itkunsekaisella ääenellä, en minä tätä tahallanj särkennä, ku aarinko paesto silimiin matalalta ja sillä en sitä puuta nähny.

Ville ei vastannut vaan kaivoi taskustaan jakoavaimen ja alkoi irroittaa etupyörää moposta. Pyörän irti saatuaan alkoi kävellä pyörä kädessään Myllykoskelle päin. Pysähtyi sitten korkealle joenpenkalle ja heittää hujautti etupyörän koskeen. Paavo katsoi silmät tapillaan että miksi isä noin teki. Ville saapasteli tuvan porstuaan ja otti virvelin nurkasta ja jatkoi mitään sanomatta Yläkoskelle kalaan.

Isän hävittyä näköpiiristä Paavo ampaisi juoksulla koskelle etsimään pyörää vedestä, aikoen oikaista vanteen suoraksi.

- Vaekka mikä olis, nii siitä vielä kalun tien, tuumi Paavo päättäväisesti.

Hetken etsimisen jälkeen Paavo löysikin etupyörän puolenmetrin syvyydestä, pari metriä alempana siitä kohdasta mihin pyörä oli molskahtanut veteen.

Kiikutti sitten juoksulla pyörän pihalatoon jossa alkoi ruuvata pikkujakarilla pinnoja irti. Se olikin työlästä hommaa johtuen siitä että pyörä oli vanha ja nippelit näin ollen hapettuneet kiinni pinnoihin.

Nippelit irtautuivat kuitenkin naksahtamalla yksi toisensa jälkeen, siitä olikin Paavo mielissään, tuumaillen: -pyörä tästä vielä tulloo.

Ensimmäiset kuukaudet ruotsissa alkoivat vieriä työn merkeissä ja kielikursillekkin Paavo pääsi ABF.lle. Siellä olikin monta suomalaista nuorta lukemassa kieltä ja täten kurssi tuntui miellyttävältä.

Kurssikirjat käteen saatuaan Paavo päätti että nyt opetellaan kieli kunnolla jotta ymmärtää mitä ihmiset puhuvat. Ruotsin kieli kuulosti Paavon mielestä vasenkätiseltä molotukselta.

Kielikurssia johti Suomen-ruotsalainen Maria, jo ikääntynyt nainen, luultavasti 55 – 60 vuotias. Maria oli hyvin avulias ja miellyttävä ihminen joka otti opettaja työnsä tosissaan sekä opetti oppilaita miellyttävällä tavalla.

Koska Paavolla oli paljon joutoaikaa töissä, tiettyinä viikkoina, juuri silloin kun ajettiin puolenmillin peltiä, Paavo otti oppikirjat mukaan työhön ja tavaili kappaleita sanakirjan kanssa. Näin ollen oli aina edellä opiskelussa muihin kurssilaisiin nähden. Sekös antoi mielihyvää Paavolle ja kannusti opiskelemaan lisää. Heikki veli sanoikin kerran:

-Ota nuita Aku Ankkoja luettavakses, vaekka ett kaekkia sanoja ymmärräkkää nii lauseen yhteyvvestä opit lisse asijoeta. Katos Ruotsin kieltä ee voe kiäntee suoraan suomeks, sana sanalta. Moni suomalaenen tekköö sen virheen että suomesta suoraan kiäntäävät ruotsiks. Sillon siitä tuloo vuan sekasotkua. Kun ruppeet asijoeta ymmärtämmään niin kuuntele tarkkaan miten tiällä porinoijjaan. Sitte kun alat ymmärtämmään jutut meleko hyvästi, niin ruppee ajattelemmaannii ruotsiks ja nuin eelleen.

Tämä kuulosti Paavosta hyvin oudolta mutta luotti veljeensä ja eikä kyseenalaistanut tätä väitettä.

Suomalainen tuttavapiiri alkoi kasvaa pikkuhiljaa, he kaikki olivatkin Grängesillä töissä, kuinkas muuten.

Paavon teki mieli saada Heikin Ooppeli ajettavakseen ja kyseli vähän väliä veljeltään että:

-Millonka minä suan ostoo tuo kotteron sulta?

-Kohta, kohta, kuhan minä löövän itellen ajopelin.

Sitten Heikki löysikin Finspångista halvalla Opel Kadett Caravanin joka oli sininen väriltään ja taka-akselin tasauspyörästö huusi aina vedossa, mutta se ei menoa haitannut. Veljekset olivat joutuneet eri vuoroihin ja täten tarvittiin auto nokkaa kohden.

Lokakuun lopulla eräänä sunnuntaina Heikki sanoi veljelleen:

-Taetaa olla aeka ruveta ehtimmään sulle asunto Finpångista ku alat jo pärjätä kielennii puolesta, kuta kuinnii.Minä kään Grängesin asuntovälityksestä kysymässä onko niillä vappaita kämppiä.

Paavo pelästyi melkein tästä Heikin juttelusta ja änkytti:

-Mi..mistees minä suan sohvat ja sängyn ja sen semmosta rojuva mitä huushollissa tarvihtoo?

Heikki tuumasi vaan rauhallisesti:

-Elä nyt hättäile, kyllä se järjestyy, osta nuo meejän sohvat ja se sänky missä oot nyt jo nukkunna, nii sillä laella piäset alakuun. Meellä on yljmiäräsiä laatasia je sen semmosta, loput voet ite ostoo kaapasta.

Tämä rauhoitti Paavon mielen ja alkoi sulattelemaan tätä uutta elämänkäännöstä mielessään.

Heikki saapui töistä maanatai-iltapäivällä hieman myöhemmin kuin normaalisti ja sisälle tultuaan kävi heti asiaan.

-Huomenna, iltapäevällä myö männään sinne asunnonvälitykseen kirjuttammaan paperit. Sulle lööty yksiö keettokomerolla Risingsvägeniltä, sopiva vuokrakkii siitä on, kolomesattoo yks kruunuva kuussa.

-Sepäs kuulostaa ihan hyvältä, mutta riittääköhän minun palakka muuhun elämisseen, arveli Paavo epäilevänä.

-Jo-hoo, kyllä riittää, ku et vuan hurvittele miten tahansa.

-Millonka minä suan siihen murjuun muuttoo, kysyi Paavo uteliaana.

-Marraskuun alusta suat ruveta venkoelemmaan siinä kämpässä.

Oma asunto! Sitähän ei Paavolla koskaan vielä ole ollut. Iisalmessa ollessaankin sai hän asua serkkujensa luona viikot. Sänky samassa huoneessa kuin serkkupojilla, oli Paavon asumismuoto. Talosta ruoka ja vuokra oli nimellinen, 50 markkaa kuussa. Tästä Paavo olikin kiitollinen Täti vainaan perheelle, sillä eihän 700 markan palkalla voinut mitään huoneistoa vuokrata. Viikonlopuksi Paavo ajeli aina koti-Vaaralle.

Muutto toteutui, niinkuin oli suunniteltu. Töihinkin oli lyhyt matka, autoa ei tarvinnut ottaa työmatkalle.

Paavolle tämä yksin asuminen toi rauhattoman tunteen, jokin aivan kuin pakoitti lähtemään ”rakkaroimaan kartsalle”

Aluksi tuotti ruuanlaitto hiukan vaikeuksia koska Paavo ei ollut kokkaillut ruokaa aikaisemmin. Kotona oli äiti laittanut aina ruuan tyypilliseen, suomalaiseen tapaan, niin kuin oli siihen aikaan maaseudulla käytäntö.

Useasti ruokalistalla oli makaroonia ja paistettua jauhelihaa sekä purjosipulia kattilassa, ketsupilla ja currylla maustettuna. Tämän reseptin Paavo sai Heikki veljen vaimolta Maijalta joka on hyvin taitava ruuanlaittaja. Paavon mielestä Maija loihti esille mitä herkullisimpia ruokia aivan yksinkertaisista ruokaeineksistä.

Silloin tällöin Paavo söi ruokalassa joka sijaitsi Metallin alakerran tiloissa.

Huhtikuun alkupuolella 1977, eräänä sunnuntaipäivänä Paavolla oli taas rauhaton tunne, musiikin soittaminenkaan ei huvittanut, joten Paavo nakkasi punamusta ruudullisen takin päällensä ja lähti ajelemaan kylälle aikansa kuluksi, josko siellä olisi jotain näkemistä. Kevät aurinko paistoi täydellä terällä ja oli lämmin ilma, kadut olivat pölyisiä vielä talven jäljeltä, tuulenpuuska nosti kadulta pölyä ilmaan, silloin tällöin. Finspångin asukkaat olivat tulleet ulos talvipiiloistaan koska heitä oli paljon katukuvassa, joku muuten vain kävelyllä tai sitten menossa jonnekkin.

Paavo rattaili Ooppeliaan ympäri keskustaa, ajeli Östermalmille, jatkaen Hårstorpin suuntaan, ohitti sitten Vibergan suurvaraston tullen sitten Norrköpingin tielle suunnaten keulan taas keskustaa kohden. Pysäköi sitten auton torin kulmaan, taksiaseman läheisyyteen ja jäi istumaan autoon katselemaan torielämää.

Paavosta tuntui jotenkin oudolta katsella ohitse kulkevia ihmisiä.

-Kansoo ku meren muttoo, mutta en niistä yhtäkää tunne, voe voe, minkä tähe minun piti lähtee tänne.

Kotiseudun kaipuu korvensi rinnassa ja Paavoa melkein itketti.

Paavon ajatukset harhailivat armeija-ajassa, armeijakavereitaan muistellen ja miettien mitähän Kainulaisen Penttikin mahtanee hommailla, lienekkö jäänyt Vaaralle Kellomäkeen huoltamaan äitiään vai olisiko mennyt työnperään muualle. Mieleen nousi Aution Pekka Kiuruvedeltä, huumoripoika, pieni kooltaan mutta aina hymysuin.

Mikä olikaan hänen ammattinsa..hmm, ei noussut mieleen sekään. No, mitäs siitä.

Jostain taka-alalta putkahti Paavon mieleen tyttöystävä Seutulasta.

-Mitenkähä Ailalla mänenöö ammattikoolussa, mitenkäs monta vuotta hänellä oljkaa jälellä..hmm, vuosj, muistaaksenj. Minäpä lähen kirjuttammaan kirjeen, nyt het´puoleen.

Paavo väänsi virta-avainta lukossa ja Opel Rekord käynnistyi tyypillistä ääntä pitäen: vou, vou, ppärrrrr. Kuuden voltin sähköjärjestelmällä varustetun auton starttimoottori veivasi vaivalloisen kuuloisesti moottorin käyntiin.

Paavon kääntyessa parkkipaikalle, huomasi jonkun parkkeeranneen hänen parkkiruutuun. Paavon mieli myrtyi heti ja vihan aalto värähti läpi koko kehon.

-Mistee juuttasta se nyt tuo aato nyt on tullunna ja justiisa minun parkkiruutuun, oeshan tuossa ollu muitai tyhjiä parkkipaekkoja.

Minulle aena sattuu tuommosta hankaluutta! Minnekkä minä nyt parkkeeroon? Voe juutas kuitennii, en paremmin sano! sanoi Paavo itsekseen ja vieläpä ääneen.

Paavo paikoitti auton viereiseen ruutuun ja kipaisi raput ylös asuntoon, kolmanteen kerrokseen miettimään mitä tekisi.

-Soettaskohan polliisille ja ilimottasj asijan, pitänöö männä nuapurista soettammaan, tuumaili Paavo itsekseen jonkin ajan asiaa mietittyään.

Tuumasta toimeen ja Paavo soitti kerrosta alempana asuvan työkaverin Markun ovikelloa.

Ovi avautui ja Markku katsoi Paavoa kysyvästi.

-Mikäs nyt on kun mies on noin punasen pakrakkana naamaltaan?

-Hatuttaa nii jumalattomasti ku joku on pannunna aatosa parkkiin just minun paekalle! Saesinko minä laenata sinun puhelinta ku pitäsj soettoo polliisille asijasta?

-Joo, kyllä vaan se käy, tuossa pöydällä on puhelinluettelo.

Paavo etsi poliisin numeron luetteleosta ja veivasi numeron.

Miesääni vastasi langan toisessa päässä.

-Haloo, Finspångin poliisilla.

-Hei, minun nimeni on Paavo ja soitan sellaisesta asiasta kun joku on parkkeerannut autonsa minun paikalle, mitä voidaan tehdä? sanoi Paavo takkuisella ruotsinkielellä.

-Annappas rekisteri numero ja osoite missä tämä auto on paikoitettu, niin me hoidamme asian, vastattiin toisesta päästä.

-CXV-553 musta Citroen ja Risingsväg 14 C, talon päädyssä seisoo.

Paavo ei muutakaan voinut kuin jäädä odottelemaan poliisin antaman lupauksen täytäntöönpanoa.

Paavo istahti ruskearaitaiselle sohvalle ja yritti unohtaa ärtyneisen mielentilan ja hetken tuumailtuaan tilannetta päätti jäädä odottelemaan tilanteen kehitystä. Yht´äkkiä mieleen pasahti:

-Minuhhan piti ruveta kirjuttammaan Aelalle! Unohtu ihan tuossa parkkihässäkässä. Misseehän mulla mahtanoo olla ne paperit ja kirjekuoret?

Hetken etsinnän jälkeen löytyikin kirjoitustarvikkeet pienehkön stereopenkin alalaatikosta ja Paavo hierautui mukavaan kirjoitus asentoon sohvalle.

-Mitenkähän minä tämän kirjuttamisen nyt oekeen alakasin, siitä onnii aekoo kun kirjutin viimeks. Millonkas se oljkaan? Hmm, taes olla viikkoo ennen sivviiliin piäsyä. Paavo ihan hätkähti:

- onko siitä jo nii kaavan kulunna jo aekoo, mitteehän mahtanoo aatella ku en oo millää tavalla antanna itestänj kuulua mittää, tuumi Paavo itsekseen.

Hetken mietiskeltyään Paavo päätti alkaa kirjoituksen hieman viralliseen tyylin, aivan kuin kokeillakseen kepillä jäätä. Kenties Aila oli unohtanut jo hänet ja ottanut uuden poikakaverin. Mustasukkaisuuden pisto luikahti Paavon mieleen, Ailako jonkun muun matkassa, ei, ei, se ei voi olla mahdollista. Sanoinhan rakastavani häntä ennen armeijaan menoa ja sain saman vastauksen pitkän suudelman jälkeen, Kankaisen lammin rannalla pikku-fiiussa.

Paavo karisti nämä ajatukset päästään ja keskittyi kirjoitukseen. Kertoi kaikesta tapahtuneesta ja työstään ruotsissa sekä muutostaan omaan vuokra-asuntoon. Pyyteli anteeksi kirjoittamattomuuttaan, syyttäen kaikkea täpinää mitä oli ollut Ruotsiin muuton takia. Lopuksi pyysi vielä Ailaa vastaamaan niin pian kuin mahdollista.

Kirjeen valmiiksi saatuaan, sujautti paperin kuoreen ja kirjoitti Ailan nimen ja osoitteen kuoren etusivulle. Postimerkkejä ei Paavolla sattunut olemaan joten oli lähdettävä keskustaan ostamaan niitä postista.

-Otanpahan tämän kirjeen matkaanj saman tien ja laetan mänemään. Tuumaili Paavo omassa mielessään.

Postitalo sijaitsi torin vieressä olevassa vanhassa kivitalossa jonka historiaa Paavo ei tiennyt. Sisään mentiin päädystä ja sisällä istuskelivat postineidit lasiseinien takana.

Luukulle oli hiukan jonoa ja Paavo jäi parin miehen taakse jonottamaan ja odottamaan vuoroaan. Miesten asiointi kävi sutjakasti ja pian tulikin Paavon vuoro, astui luukun eteen ja sanoi:

-Jag behöver postmärke till Finland.

Paavo mykistyi ja kauhistui kun kassaneiti katsoi Paavoa kysyvästi.

Paavo pakrahti punaiseksi kasviltaan.

-Mitte minä nyt sanoin oekeen, eekö se ollukkaa oekee sana postimerkistä, voe hyvät hilipalot, mikä se on nimeltään, Paavo mietti kuumeisesti sanaa ja vilkaisi taakseen, ketään ei ollut takana. Kääntyi takasin kassan puoleen ja änkytti:

-Jag..jag ska skicka det här till Finland, sai Paavo viimein sanotuksi, naama vieläkin punaisena.

Kassaneiti vastasi:

-Ahaa, du behöver frimärke, det blir femtio öre.

Niinhän se olikin! Frimärke! Hitsi vieköön, miksi minä en nyt sitä muistanut, olihan siitä ollut kurssilla puhetta noin kuukausi sitten.

Maksettuaan kassaneidille, Paavo ojensi kirjeen lasiruudun alitse postitettavaksi ja kääntyi kannoillaan menemään ulos.

Kun Paavo saapui omalle parkkipaikalleen, oli se tyhjä, väärin pysäköity auto oli poissa. Paavo myhäili:

-Polliisit tiällä näkkyyvät toemivan meleko noppeesti.

Paavo oli sammuttamaisillaan moottorin, kun hänelle tuli vastenmielinen tunne mennä ylös asuntoon.

-En minä määkkää vielä kämpille, mittee minä siellä tien? En mittää, minä lähen kylälle ajelemmaan vielä. Ajatteli Paavo mielessään, tuntien aivan kuin pakon omaisen tunteen että pitää lähteä jonnekkin muualle pois, pois, asunnolta, yksinäisyydestä.

Paavo ajeli ympäri keskustaa, heittäen välillä lenkin jätteidenpuhdistuslaitokselle päin pitkin Sundsvägeniä. Ennen puhdistuslaitosta olivat vasemmalla puolen tietä Grängesin peltitalot joissa yhdessä niistä oli vieraillut edellisena vuonna, veli Heikin silloin asuessa siellä. Heikin naapurit, Jokitalot asuivat vieläkin samassa talossa näköjään, koska Sakun Volvo seisoi pihamaalla.

Tuossa s-kurvi ja sitten sen takana putkahti esiin jo puhdistuslaitos. Hyh hyh kylläpäs tuoksahtaa taas elintasojätteet, tuumaili Paavo itsekseen. Ei sontatunkiokaan haissut näin pahalle.

Paavo teki U-käännöksen puhdistamon pihassa ja kaasutteli takaisin keskustaan päin. Pari kierrosta ajettuaan torin ja hotellin ympäri paikoitti Ooppelin torin kulmaan ja katseli vilkasta torielämää.

Paavo huomasi olevansa hiukan nälkäinen ja päätti ostaa torikioskista jotain syötävää. Luukulla oli hiukan jonoa ja näin jäikin aikaa ruokalistan tutkimiseen.

-Ottasinkohan minä makkaroo muussilla, vae lihapullia? Mietiskeli Paavo ja päätyi viimein lihapullien ostamiseen.

-Hei

-Hej

-Söötpullar med moos, sai Paavo sanotuksi ujosti.

-Ja tack. Något mera? kysyi keski-iässä oleva naismyyjä luukulta.

-Det e bra, ähkäisi Paavo vastaukseksi.

Myyjä kääntyi menemään jääkaapin suuntaan hakemaan lihapullia ja samalla hytkyivät hartiat, luultavasti naurusta, kun kuuli millaista kieltä asiakas käytti.

Paavo pani merkille asian laidan ja manasi itseään sekä huonoa kielen ääntämistään

-Mitenkä ihmeellä ne suavat nuo ruotsalaeset kielesä kiäntymmään nuin. Kummoo kieltä ku kookii sanotaan millonj kooks ja millonj melekeen ässän olosella suhuiänellä, pittää kysyä kielikurssinpitäjältä että millonka sanotaan mitennii.

Muutaman minuutin kuluttua myyjä oli saanut lihapullat paistettua ja perunamuusin pumpattua muusikoneesta lautaselle.

-Lingon? Myyjä kääntyi kysymään Paavolta.

-Nej tack, men rå lök, tack, sai Paavo vaivoin vastattua.

Myyjä teki työtä käskettyä ja ojensi pahvilautasen Paavolle ottaen samalla vastaan tasarahan jonka Paavo antoi myyjälle.

Paavo käveli autolleen ja istahti kotteroonsa syömään annostaan.

Siinä syödessään totesi että:

-Ee tämä oo nii hyvvee ku äetin muussi mutta männööpähän alas ku on sipulia jookossa.

Harakka lentää sujautti jostain aivan auton viereen, aivan kuin anelemaan pientä ruokapalaa, hyppeli hieman edestakaisin ja katseli Paavoa kallistellen päätään puolelle ja toiselle.

-Ja harakoetahan minä en ruoki, vaekka mikä olis, mää vuan mehtään ehtimmään sapuskoo, sanoi Paavo puoliääneen harakalle.

Aivan kuin olisi ymmärtänyt Paavon sanomiset, hypähti harakka lentoon ja hävisi Linnapuiston suuntaan.

Syötyään Paavo ajaa körötteli keskustan läpi Risingsvägenille asunnolleen ja laittoi Chuck Berryn LP levyn pyörimään levysoittimeen, kovaäänisistä alkoi pian tulvia Rocken rollia täyttäen koko huoneen ja Paavon jalka tamppasi tahdin mukaan.

Paavolla oli sinä päivänä iltavuoro ja tuli aika lähteä kuutos-halliin töihin.

Kesä saapui ja sen mukana kaipuu kotimaahan ja Savoon.

Tehdas suljettiin heinäkuun ajaksi ja Paavokin kyseli veljeltään että mistä saisi ostaa laivaliput Suomeen.

-Joko soetat Viking Linjalle, tahi sitte ostat yheltä raatatien varressa asuvalta mieheltä, hiän on Vikingin asiamies.

-Minäpäs kään siltä mieheltä sitte ostamassa piletit.

Paavo ajeli tämän asiamiehen luokse ja sai asiansa hoidetuksi, sekä matkaliput käteen.

Tyytyväisenä Paavo ajaa huruutteli asunnolleen sisäisesti kiljuen:

-Neljän viikonpiästä männään lomille Suomeen!

Seuraavan kerran veli Heikkiä tavatessaan Paavo uteli:

-Mitenkähän minä ossoon ajjoo sinne Kappelskäriin, Tukholma ku on nii iso ja vilikasliikenteinen paekka.

-Kyllä sinä ossoot, aja vuan keskikaestoo Tukholmassa ja sitte tulloo opasteet Norrtäljeen ja seoroot vuan niitä, pikkistä ennen Norrtäljee tullookii sitte jo opasteet Kapellskäriin, ota vuan ihan raahalisesti liikenteessä, ku et hermoele ,nii perille piäset.Varo vuan polliisija Nyköpingissä, Trosassa ja vähä ennen Norrtäljee, ne on kytiksessä nuissa paekossa.

-Pittääpä ajella sitte rajotusten mukkaan jotta kortti ee pala. Jos ajokortin ottaavat poes ni sillon männöö meekäläeseltä kaekki ulalle.

Vastasi Paavo veljelleen